Mä katsoin kelloa. Viittä vaille puoli. Perkele mulle tulisi kiire. Toivottavasti VR ei pettäisi mua ja juna olisi sen tavallisen 5 minuuttia myöhässä. Mä olin soittanut Millalle. En mä uskaltanut jättää Jiriä yksin tänne. Eka Milla oli yrittänyt vedota Iinan kipeään mahaan, mutta kun se kuuli kuka oli makaamassa mun sohvalla, se lupasi tulla heti. Tuntui jotenkin kurjalta hälyttää mun paras kaveri vahtii mun ex-poikaystävää. Herra jestas, tää kaikki kuulosti huonolta saippuasarjalta. Olin jo kerennyt kertoa Saanallekin, että Jiri makasi mun sohvalla. Saana oli kertonut mulle, että Jiri oli eilen päissään käynyt kyselemässä mua chatissa. Sillä oli kuuleama ollut tosi tärkeää asiaa. Mä kävelin hermostuneesti olohuoneessa edes takaisin. Mun kissa, Pöpö, istui sohvan käsinojalla ja nuuski varovasti Jirin varpaita. Mä pysähdyin hermostuneesti ja nojailin sohvan selkänojaan katsellen Jiriä. Mä olin aina pitänyt nukkuvista ihmisistä, ne oli jotenkin niin turvattomia. Sellaisia tekisi mieli katsella koko päivä. Varovasti mä lähdin nojautumaan eteenpäin. Eihän yksi suukko ketään satuttaisi, varsinkaan kun kukaan ei saisi tietää. Samassa mun ovikello soi taas ja säikähdyksestä mä kippasin itseni selkänojan yli Jirin mahan kautta lattialle. ”Vittu”, mä sihahdin ja vilkaisin jätkää, joka vaan käänsi kylkensä. Jo meidän seurustelun aikaan mä olin ollut kateellinen ton jätkän unenlahjoista.
Kipitin avaamaan oven ja Milla tuli sisälle Iina sylissään. ”Mä en kestä sitä Rasmusta”, Milla puhahti ja alkoi riisua saappaitaan pois. Vilkaisin sen vatsaa, joka oli jo samoissa lukemissa mitä se oli ollut ennen Iinan syntymää. Ja mitä siitä oli vajaa viisi kuukautta. ”Mitä se nyt taas teki?”, kysyi samalla kun istui eteisessä ja sidoin kengännauhojani kiinni. Milla suki ruskeaa lyhyttä tukkaansa, jossa oli blondeja raitoja. ”No siis se pyysi mua baariin”, Milla paasasi samalla kun kävi olohuoneessa tarkistamassa sohvan. Mä avasin laukun ja katselin sisällön nopeesti läpi. Kaikki olisi mukana. Mun luolta käveli viisi minuuttia asemalle. Milla tuli takaisin. ”Se näyttää ruumiilta, kai sä heität sen ulos kun se herää?”, Milla totesi ja nosti paremmin tytärtään sylissään. ”Katotaan.” totesin hiljaa ja tajusin, että mä en todellakaan tiennyt mitä mä tekisin siinä vaiheessa kun Jiri avaisi silmänsä. ”KATARIINA!”, Milla puuskahti vihaisena. Se ei oikein koskaan ollut ymmärtänyt tätä mun hoivaviettiä. Ei siinä en minäkään. ”Mä sanoin katotaan. Mutta, koska sä meinasit kertoo Rasmukselle, että sä oot menossa naimisiin?”, heitin takaisin parhaalle ystävälleni joka katsahti muhun nielaisten. Noniin me oltiin kivitetty toisiamme tarpeeksi. Menin lähemmäs ja suukotin Iinan päätä kevyesti. ”Nähdään kohta”, totesi ja kiiruhdin rappukäytävään.
Kuten olin arvannut VR ei pettänyt mua, juna oli myöhässä melkein puoli tuntia. Siinä mä seisoin farkuissa ja topissa. Asemmalla oli aika vähän porukkaa, olihan maanantai päivä. Katseli muutamia ihmisiä ja sytytin tupakan juuri kun kuulutus alkoi. ”Juna Pieksänmäeltä saapuu ja lähtee raiteelta kaksi” Niinpä niin. Mä olin rakastanut aina juna-asemiakin. Musta niissä oli jotain hienoa tunnelmaa. Kaikki ne ihmiset, tulossa ja menossa. Se paikka eli aina. Polttelin tupakkaani vielä kun näin että vauvujen ovet avautuivat. Mä en vieläkään ollut keksinyt selitystä Villelle Jiristä.
Villeä ei ollut vaikea tunnistaa kun se hyppäs ulos vaunusta. Jostain syystä mun naama kääntyi taas siihen toispuoleiseen hymyyn. Ja koska mulla oli lasit mä näin Villen virnistävän. Saatanan paska. Mutta hyvä sellainen. Se haro hiuksiaan tullessaan mun luokse ja jäi töpöttää parin sentin päähän. Meidän tapaamiset alkoi aina näin. Oikee titaanien taisto saatana. ”Joku päivä mä viel vien ne”, totesin lopulta ja heitin tupakan asvaltiin ja katsahtin sen jäänsinisiin silmiin. ”Ne? Eikö sen pitäisi olla sen?”, Ville heitti mulle takaisin virnistäen. Helahdin varmaan tulipunaiseksi, kun se nappasi mua leuasta kiinni ja nosti mun katseen sen kasvoihin hymyillen. Mun pään sisällä humisi ja jalat notku. Ja mä en ollut muka ihastunut. En... musta oli vaan ihanaa olla haluttu. Edes hetken. Sellainen huomiohuora musta oli Jirin jälkeen tullut. Just kun Ville oli painamassa huuliansa mun huulille mä mumisin, ”Jiri....”
Ville kohotti kulmiaan ja vetäytyi hiukan. ”Ööh... Tota ooks....” Se aloitti jo kun mä vetäydyin vähän kauemmas sen läheltä. ”Tarkotan... Jiri pamahti mun luokse. ” sanoin hiljaa ja oletin jo, että Ville kysyisi millä bussilla se pääsis takaisin. ”Mitä helvettiä sekin tekee täällä?”, Ville kysy ja nyökkäsi mulle, että käveltäisiin samalla. Mun sisällä alkoi nousta kiukku, mun elämän paras viikko ja se alkoi näin. ”Mä en tiedä. Kysyn kuhan se herää.”, totesin ja mun olisi tehnyt mieli ulvoo suruani. Ville nyökkäsi kevyesti ja laski kätensä mun olkapäille. ”Älä huoli, mä oon sun tukena muruseni”, se totesi ja painoi suukon mun mustiin hiuksiin. Mun olisi tehnyt mieli itkee. Ja koskaan, toi jätkä ei tulisi olemaan vain mun.
Kommentit